Osa 11: Miten totaalikieltäytyjään suhtaudutaan?

Kysyin FB-sivuillani teiltä lukijoilta ehdotuksia tulevien blogauksien aiheiden suhteen. Kiitos kaikille kommentoijille! Yksi teistä ehdotti kirjoittamista totaalikieltäytymiseni ja siitä julkisuudessa puhumisen herättäneistä reaktioista ja saamastani palautteesta. Aihe on ollut lähipäivinä ajankohtainen, joten päätin heti tarttua asiaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on selvittää, minkälaisen vastaanoton olen eri yhteyksissä saanut ja jakaa totaalikieltäytymistä harkitseville tietoa siitä, minkälaiseen palautteeseen voi olla tarpeen varautua.

Perheen ja muiden läheisten tuki

Olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että kaikki minulle tärkeät ihmiset ovat suhtautuneet totaalikieltäytymiseeni ja siitä seuranneeseen valvontarangaistukseen todella kannustavasti ja ymmärtävästi. Toki mun hyvinvoinnista huolehtivat läheiset kyselivät totaaliaikeista kerrottuani, josko sittenkin menisin sivariin oman jaksamiseni vuoksi. Aika nopeasti kuitenkin läheisilleni kävi ilmi, että olen harkinnut asian loppuun saakka enkä tule muuttamaan mieltäni. Siitä lähin olen saanut todella paljon tukea, kannustusta ja käytännön apua, joita ilman rangaistus olisi todella paljon raskaampaa. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, etten ole viettänyt yhtään kokonaista päivää koko rangaistuksen aikana yksin, vaikka liikkumiseni onkin hyvin rajoitettua. Kiitti kaverit!

Voin vaan kuvitella, miltä koko prosessin läpikäyminen tuntuisi, jos itse prosessin ja rangaistuksen nöyryyttävyyden ja raskauden lisäksi joutuisin vielä käymään toistuvia keskusteluja aiheesta läheisteni kanssa. Tai jos joku läheiseni olisi vaikka ottanut asian niin raskaasti, että se olisi muuttanut koko ihmissuhteen.

Uskon, että jo pitkään jatkuneella sosiaalisen verkostojen rakentumisella on tässä keskeinen vaikutus. Ystäväpiiristäni suurin osa on arvoliberaaleja punavihreitä, joten on ymmärrettävää, että piireissäni en ole kohdannut kauheasti huonoja vastaanottoja. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että jos ystäväpiirini olisi toisenlainen (koostuisi lähinnä ihmisistä, joiden arvomaailma poikkeaa omastani radikaalisti), en välttämättä olisi kieltäytynyt. On tietysti vaikea arvioida asiaa, mutta tuntemattomilta henkilöiltä saamani palaute on ollut niin tyrmäävää, etten luultavasti olisi halunnut saada sellaista läheisiltäni ja sen vuoksi valinnut vaikka siviilipalveluksen.

Työ- ja opiskelupiirit

Vähän etäisemmissä verkostoissa palaute ja kieltäytymiseeni suhtautuminen on ollut läheisiä huomattavasti kaksijakoisempaa. Suurin osa on suhtautunut kieltäytymiseeni ja rangaistukseen ihan neutraalisti tai jopa aavistuksen positiivisesti, mutta motiivieni ymmärtäminen on myös ollut monelle vaikeaa. Paljon olen myös kohdannut sellaisia tyyppejä, jotka eivät ole suoraan kommentoineet aiheesta tiukkaan sävyyn, mutta joiden elekielestä on voinut aistia sen, etteivät he hyväksy toimiani.

Tyypillinen vastaanotto kieltäytymisestä kertomiselleni on ollut toisaalta argumenttieni hyväksyminen, mutta toisaalta yllätys siitä, miksi teen jotain ”näin radikaalia” ja ”eikö vähempikin riittäisi”. Totaalikieltäytyminen toki on jollakin tavalla radikaali teko ja siinä mielessä äärimmäinen, että sen valitsee vain marginaalinen osa asevelvollisista. Yleensä olen vastannut näihin ihmettelyihin reilusti kärjistäen, että mun mielestä sotaharjoituksista ja palkattomasta työstä kieltäytyminen ei tunnu kovin radikaalilta. Suomessa vallitsee voimakas keskitien arvostamisen linja, joka näkyy hyvin suhtautumisessa totaalikieltäytymiseen. Samaa ilmiötä olen huomannut mm. veganismiini tai päihteettömyyteeni liittyen. Vaikka jokin toiminta (kuten keskushermostoa lamauttavien aineiden käyttämättä jättäminen tai arvottoman ja huonon elämän kokeneiden eläinten syömisestä kieltäytyminen) tuntuisi täysin ymmärrettävältä ja kannatettavalta, sitä ei hyväksytä tai sitä vähintäänkin pidetään kummallisen radikaalina, koska yleiseen normiin kuuluu toisenlaiset valinnat.

Olen tietoisesti vältellyt rangaistuksesta kertomisesta sellaisille ihmisille, jotka eivät luultavasti saa tietää siitä muuta kautta ja joiden kanssa toimiessani rangaistuksen rajoitteet eivät käy ilmi. Tämän olen tehnyt toisaalta oman turvallisuudentunteeni vuoksi, sillä on kuormittavaa joutua jatkuvasti ajattelemaan ja olemaan varpaillaan sen suhteen, mitä ympärillä olevat ihmiset minusta ajattelevat. Vähemmistössä on kuitenkin sellaiset, jotka suoraan kertovat ajatuksistaan, jos ne ovat omien arvojeni vastaisia. Passiivisaggressiivisuutta sen sijaan kohtaa usein.

Toisaalta kertomatta jättämiseen on motivoinut se, että on todella vapauttavaa ja voimaannuttavaa olla tilanteissa, joissa ei tarvitse puhua tai edes miettiä valvontarangaistusta. Koska kieltäytymiseni syyt ovat poliittiset, tahdon toki levittää tietoutta aseistakieltäytyjien asemasta, mutta ei kellään ole sellaisia voimavaroja, että jaksaisi puoli vuotta käydä keskusteluja ainoastaan yhdestä asiasta. Tällä hetkellä yksiä arjen parhaista hetkistä ovat ne, jotka vietän sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole hajuakaan nilkassani olevasta pannasta. Heidän kanssaan voin puhua ihan tavallisista asioista ja hetkeksi unohtaa rangaistuksen.

Nettitrollit ja vihapuhe

Pääosin blogini vastaanotto myös netissä on ollut kannustavaa ja positiivista. Sosiaalinen media on tarjonnut myös hyviä kanavia käydä aiheen tiimoilta keskusteluita ja suurin osa näistä onkin ollut asiallisia ja rakentavia. Toivottavasti näiden rooli korostuu jatkossa!

Suomessa vallitsee kuitenkin käsittämätön nettivihan ja yhteiskunnallisten vaikuttajien uhkailemisen ilmapiiri. Osasin toki ennen rangaistusta odottaakin noiden netin oikeamielisten tietäjien löytävän toiminnastani irvailtavaa, mutta silti itseen kohdistuva vihapuhe on ajoittain yllättänyt ja kuormittanut.

Kohtaamani nettiviha on karkeasti yleistettynä jaettavissa kahteen osaan. Toista osaa näyttelee foorumeilla, ryhmissä ja muissa tiloissa, joissa esiinnytään anonyymisti, tapahtuva kommentointi. Näissä tiloissa minun osallistumistani ei odoteta ja kommentointi on näiden seikkojen johdosta todella rumaa sekä asiatonta ja sen motiiveja on vaikea ymmärtää. Toinen osa taas on omilla kasvoilla (Facebook, Twitter, tämän blogin kommenttipalsta yms.) suoraan minulle kohdistettua kommentointia, jossa sävy on anonyymejä tiloja hieman asiallisempi, mutta epätoivo ja viha paistaa näistäkin viesteistä läpi.

Viestien määrä on vaihdellut. Muutaman kerran rangaistuksen aikana blogaukseni/fb-postaukseni on selvästi lähtenyt jakoon joissain trollipiireissä, josta on seurannut päivän tai parin kestävä vihavyöry. Onneksi nämä vyöryt ovat laantuneet yhtä nopeasti kuin alkaneetkin ja pahimpia viestejä on tarvinnut poistella vain päivän tai pari. Suurin osa ajasta on ollut rauhallista ja vihaviestejä on tullut näiden vyöryjen ulkopuolella vain joitakin yksittäisiä.

Luultavasti pelaan kaikkien trollien pussiin paljastamalla heikkouteni, mutta avoimuuden ja rehellisyyden nimissä haluan sen tehdä. Nettivihan kohtaaminen uuvuttaa ja passivoi. Totaalikieltäytyminen ja siitä julkisuudessa puhuminen on poliittista vaikuttamista ja toki aktivistina mun tavoitteena on saada asialle niin paljon näkyvyyttä kuin suinkin on mahdollista. Joitain kertoja olen kuitenkin huomannut, että ”toivon, että joku tappais ton”- tai ”toi naurettava vässykkä vaan hakee huomiota tällä tempauksellaan” -tyylisten kommenttien toistuva lukeminen saa kuitenkin harkitsemaan, millä foorumeilla ja missä mittakaavassa sisältöä kannattaa tuottaa. Uuvuttaminen ja pelottelu on keskeinen osa nettivihaajien strategiaa ja ikävä kyllä se myös jossain määrin puree.

Minkälaisia voimavaroja totaalikieltäytynen ja siitä julkisuudessa puhuminen vaatii?

En tiedä, onko tämän blogin lukijoissa henkilöitä, jotka harkitsevat totaalikieltäytymistä ja mahdollisesti siitä puhumisesta julkisuudessa. Mikäli on, tässä kirjoituksen yhteenvetona on muutama seikka, joita kannattaa harkita!

Julkisen totaalikieltäytymisen checklist:

-Onko minulla riittävästi läheisiä, jotka hyväksyvät päätökseni? Tukevatko he minua rangaistuksen aikana ja ovat valmiita tinkimään omasta mukavuudestaan mahdollistaaksensa jaksamiseni rangaistuksen aikana?

-Onko minulla ihmissuhteita, joissa on niin voimakkaita arvoristiriitoja, että totaalikieltäytymisen kaltainen radikaali teko voisi horjuttaa ihmissuhdetta? Olenko valmis siihen?

-Olenko valmis kertomaan totaalikieltäytymisestä ja sen motiiveista sekä valvontarangaistuksen yksityiskohdista kymmenille kyselijöille? Jaksanko sitä, että seuraavan vuoden keskusteluni pyörivät näiden teemojen ympärillä?

-Onko työ- tai opiskelupiireissäni ilmapiiri sellainen, että se mahdollistaa asiasta kertomisen? Voinko olla vakuuttunut siitä, että työnantajani/esihenkilöni/työtiimini hyväksyy päätökseni eikä asemani työpaikalla heikenny asian johdosta? Jos kieltäytymisestä ja siitä puhumisesta seuraa jotakin, olenko valmis kantamaan seuraukset poliittisen aktivismin vuoksi?

-Olenko valmis kohtaamaan joskus voimat vievää kommenttivyöryä, jonka sävy on toisinaan hyvinkin asiatonta? Entä onko minulla sellaisia tukiverkkoja, joissa voin purkaa saamaani palautetta/vihapuhetta, jotta voin nousta vyöryn jälkeen takaisin jaloilleni?

-Miten läheiseni suhtautuvat saamaani nettivihaan? Vaikka minulla olisi keinoja käsitellä ikäviäkin vastaanottoja, ovatko läheiseni valmiita siihen? Miten voin tukea heitä?

(Tätä blogausta kirjoittaessani olen suorittanut rangaistusta 41 vrk, jäljellä on 132 vrk.)

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Osa 11: Miten totaalikieltäytyjään suhtaudutaan?

  1. Paluuviite: Osa 17: Nettivihan feministiset ulottuvuudet | Puoli vuotta pannassa

  2. Paluuviite: Osa 23: Usein kysyttyjä kysymyksiä totaalikieltäytymisestä ja valvontarangaistuksesta | Puoli vuotta pannassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s